Mitä itsearvioinnilla voi mitata ja mitä ei

Lähes jokainen laajasti käytetty persoonallisuuden ja hyvinvoinnin mittari on itsearviointiin perustuva kyselylomake. Luet väittämän, arvioit, kuinka hyvin se kuvaa sinua, ja arviot lasketaan yhteen. Menetelmä on edullinen, nopea ja helposti laajennettava, ja sillä on todellisia vahvuuksia, mutta sillä on myös heikkouksia, jotka kannattaa tuntea ennen kuin luet omia tuloksiasi.

Missä se toimii hyvin

Sisäiset tilat, joita kukaan muu ei voi havaita. Elämään tyytyväisyys, koettu stressi, merkityksellisyys, tunnettu ahdistuneisuus. Näissä ihminen ei ole pelkästään kätevä tietolähde; hän on ainoa pätevä lähde. Ulkopuolinen arvioija, joka arvioi subjektiivista hyvinvointiasi, arvaa.

Tyypillinen käyttäytyminen ajan yli koottuna. Ihmiset osaavat melko hyvin kertoa, mitä he yleensä tekevät, vaikka he ennustavat yksittäisiä tilanteita huonosti. Piirremittarit toimivat, koska ne keskiarvoistavat eri tilanteiden yli.

Minäkuva itsessään kiinnostuksen kohteena. Se, kuinka kyvykkääksi uskot itsesi, vaikuttaa siihen, mitä yrität, riippumatta siitä, kuinka kyvykäs todellisuudessa olet. Minäpystyvyys on oikeutettu konstrukti juuri siksi, että uskomuksella on seurauksia.

Missä se pettää

Sosiaalisesti suotava vastaaminen. Ihmiset kuvaavat itsensä tunnollisemmiksi, empaattisemmiksi ja vähemmän vihamielisiksi kuin he ovat, ja vaikutus kasvaa sitä mukaa, mitä enemmän on pelissä. Matalan panoksen itsetuntemustilanteessa vääristymä on vähäinen. Rekrytoinnissa se on vakava: useimpien persoonallisuusosioiden läpinäkyvä muotoilu tekee niistä helppoja vääristellä, ja ne hakijat, joilla on vahvin motivaatio vääristellä, ovat juuri niitä, jotka työnantaja haluaisi tunnistaa.

Rajallinen itseymmärrys. Itsearvioinnit korreloivat vain kohtalaisesti sellaisten ihmisten arvioiden kanssa, jotka tuntevat henkilön hyvin, ja ero on suurin juuri siellä, missä sitä voisi odottaa: arvottavissa piirteissä ja niillä ihmisillä, joiden minäkuva on epätarkin. Ihminen, joka ei huomaa omaa tarkkaamattomuuttaan, ei ole hyvässä asemassa raportoimaan siitä.

Kyky vai uskomus. Itsearviointi ei voi mitata kykyä. Itsearvioitu tunneäly mittaa sitä, kuinka emotionaalisesti kyvykkääksi uskot itsesi, ja se korreloi vain vaatimattomasti suoriutumisen kanssa tehtävissä, jotka edellyttävät emotionaalista arvostelukykyä. Molemmat ovat todellisia konstrukteja; ne eivät ole sama konstrukti, ja niiden sekoittaminen on yksi kaupallisten testimarkkinoiden yleisimmistä virheistä.

Viiteryhmävaikutukset. Väittämää "Teen kovasti töitä" arvioidaan suhteessa implisiittiseen vertailuryhmään, joka vaihtelee henkilöittäin ja kulttuureittain. Tämä tekee itsearviointien raakakeskiarvojen kulttuurienvälisestä vertailusta epäluotettavaa tavoilla, jotka on helppo ohittaa ja vaikea korjata.

Mieliala vastaushetkellä. Senhetkinen tunnetila värittää jälkikäteisiä arvioita järjestelmällisesti. Yhden mittauskerran pistemäärä konstruktista, jonka oletetaan olevan pysyvä, sisältää enemmän tilavaihtelua kuin piirrenäkökulma antaa ymmärtää.

Vastaustyylit. Myöntelytaipumus eli samaa mieltä oleminen sisällöstä riippumatta sekä äärivastausten käyttö vaihtelevat yksilöiden ja kulttuurien välillä. Hyvin rakennetut asteikot lieventävät tätä käänteisesti muotoilluilla osioilla, mikä tuo mukanaan oman harhansa: sekamuotoillut asteikot tuottavat säännönmukaisesti näennäisen toisen faktorin, joka heijastaa muotoilua eikä sisältöä.

Miten luet omia tuloksiasi tämän valossa

Pidä itsearvioinnin pistemäärää hyvin jäsenneltynä kuvauksena siitä, miten näet itsesi. Se on aidosti informatiivinen, mutta se ei ole sama asia kuin kuvaus siitä, millainen olet.

Näiden kahden välinen ero on usein kiinnostavin osa. Kun pistemäärä yllättää sinut, pohtimisen arvoinen kysymys ei ole se, onko testi väärässä, vaan kumman kahdesta tulkinnasta, sinun vai mittarin, ympärilläsi olevat ihmiset tunnistaisivat.

Tämä on myös rehellinen raja sille, mitä kyselylomake voi tarjota, ja hyvä syy pitää mitä tahansa yksittäistä pistemäärää yhtenä tietolähteenä eikä tuomiona.